X hits on this document

PDF document

Hakkapeliittojen hyökkäys Spartaan - Spartathlon 2007 Esa Nurkka - page 29 / 30

74 views

0 shares

0 downloads

0 comments

29 / 30

Pikkuhiljaa viiniviljelysten läpi iltapäivän paahteessa juostessani ero raatobussiin kasvaa, ollen suurimmillaan hieman yli tunnin. Pilvettömältä taivaalta 34 asteen voimin paahtavan auringon alla jolkutellessani alan odotella auringon laskemista ja pimeyden tuloa. Vauhti pysyy hyvänä, mutta oloni alkaa vähitellen tuntua merkillisen heikolta. Oletan tilanteen korjautuvan iltapäivän pätsin kääntyessä yön viileydeksi. Illan hämärtyessä oloni kuitenkin heikkenee entisestään. Reidet alkavat jumiutua, mutta eivät huolestuttavasti, pystyn yhä juoksemaan alamäetkin suhteellisen rennosti ja kaikki merkittävät ylämäet olen kävellyt alusta saakka. Molemmissa päkiöissä tuntuu lieviä rakon oireita, mutta se ei haittaa juoksemista millään tavalla. Hieman vain ihmetyttää, sillä edellisen kerran minulla on ollut rakkoja päkiöissä joskus 1980-luvulla, puuvillasukkien aikakaudella.

Runsaan 13 tunnin taivalluksen jälkeen oloni on todella voimaton ja sekava. Lihaksisto tuntuu yhä hyvältä, mutta jopa tasaisella juokseminen on vaikeata. Hieman ennen Nemeaa iskee voimakas pahoinvointikohtaus, mutta oksennusta ei kuitenkaan irtoa. Nemeassa olen suunnilleen 75 minuuttia edellä raatobussia, joten istahdan kaikessa rauhassa lepäämään ja syömään parinkymmenen minuutin ajaksi. Jatkaessani matkaa olo tuntuu aivan yhtä heikolta, mutta olen vakuuttunut, että vointini paranee kun vain pysyn liikkeellä. Koetan ottaa muutamia juoksuaskeleita, mutta edes tasaisella juokseminen ei onnistu, en vain jaksa, vaikka jalat ovat yllättävän tuoreen ja kivuttoman tuntuiset. Saapuessani CP37:lle (129,6 km) olen nelisenkymmentä minuuttia edellä eliminaatioaikaa, joten minulla on hyvin varaa pitää toinen tauko ja toipua kunnolla. Tai ainakin näin koetan järkeillä sumuisilla aivoillani.

Istahdan alas, juon huoltopisteelle varaamaani proteiinijuomaa ja pureskelen järjestäjien eväitä. Vartin kuluttua nousen ylös jatkaakseni matkaa, kunnes huomaan olevani lähdössä väärään suuntaan. Pysähdyn, käännyn ja olen pyörtyä. Otan tukea jostain kohdalle osuneesta esineestä (en edes muista mistä) ja onnistun pysymään pystyssä. Kuulen jonkun kysyvän olenko kunnossa. "Yeah, I’m fine. No problem", muistan vastanneeni. Seuraavaksi huomaan istuvani taas tuolissa. Koetan nousta uudestaan ylös jatkaakseni, mutta jalat eivät kerta kaikkiaan kanna. Kuulen jostain kaukaa kysymyksen pystynkö varmasti jatkamaan. En vastaa mitään, tuijotan vain eteenpäin pimeyteen, suuntaan jonne kohta lähden jatkamaan taivallustani.

Yllätykseksi itsellenikin huomaan kohta repiväni irti numerolappujani ja ojentavani niitä huoltopisteen väelle. Allekirjoitan keskeytyspaperin ja lysähdän tuoliin. Se oli siinä, sillä hetkellä en pysty edes ymmärtämään, että olen oma-aloitteisesti keskeyttänyt Spartathlonissa. Olo on täysin tyhjä ja voimaton. Hämärästi muistan jonkun auttavan minut bussin kyytiin. Se on täynnä saman kohtalon kokeneita kanssakilpailijoita, joista kukaan ei sano sanaakaan bussin huristellessa halki öisen maiseman kohti Spartaa. Konemaisesti otan vyölaukustani puhelimen, lähetän tekstiviestin Terolle ja vasta tunteja myöhemmin muistan, että unohdin lähettää viestin Hannulle. Viestin lähetettyäni suljen puhelimen. Jossain vaiheessa minun on pakko pyytää kuljettajaa pysähtymään. Pudottaudun ulos bussista ja ennen kuin ehdin kunnolla ovesta ulos, oksennan kaiken parin edellisen päivän aikana nauttimani ravinnon kreikkalaiseen maantien ojaan. Pahoinvointikohtaus tuntuu kestävän ikuisuuden, lopulta hoipertelen takaisin bussiin sammuakseni saman tien.

Saapuessamme hotelli Sparta Innin eteen joku tönii minut hereille. Kirjaudun hotelliin ja raahaudun huoneeseen, jossa minun lisäkseni asuu italialainen ja hollantilainen juoksija. Heidänkin Spartathlon-unelmansa ovat tällä kerralla murskautuneet. Vaihdamme keskenämme muutaman sanan ja päätämme, että emme enää ikinä tule takaisin Kreikkaan. Pikaisen suihkun jälkeen rojahdan sänkyyn, jossa pyörin levottomasti aamuun saakka. Mielessä käy ajatus mennä katsomaan voittajan maaliintuloa, mutta lopulta onnistun nukahtamaan hetkeksi. Aamiaisella en saa juuri mitään alas, pakotan silti itseni nauttimaan muutaman palan leipää. Aamiaisen jälkeen kysyn onko Leonidaan patsaalle pitkä matka ja kävelen katselemaan tilannetta maalipaikalla. Startista on kulunut noin 28 tuntia ja seitsemäs maaliintulija saapuu juuri patsaalle. Katselen hetken paikalla ja kävelen takaisin hotellihuoneeseeni lepäämään.

Document info
Document views74
Page views74
Page last viewedFri Dec 09 02:33:30 UTC 2016
Pages30
Paragraphs216
Words9123

Comments